Martta Heikkilä FT
näyttelykatalogiteksti 29.9.2015 LApuan taidemuseo
Taidetta arkipäivän epätodellisuudesta
Kaikki ei ole aina sitä miltä se näyttää. Taideteoksessa tämä käy ilmi: kun kohtaamme täytetyn metson tai röykkiön palmikoitua hiusta, näky avaa katseen jonnekin, missä ilmiselvinä pidetyt asiat saavat rinnalleen ennakoimattomia vivahteita. Teosten yksityiskohdat alkavat paljastua kaikessa arvoituksellisuudessaan ja johdattavat odottamattomien sivumerkitysten ääreen. Kun teoksille on useita tekijöitä, saako tämä vaikutus yhä uusia, moninkertaisia särmiä?
Hyäryllistä-ryhmän jäsenet kohtasivat vuonna 1990, kun Jouko Korkeasaari, Heli Kurunsaari ja Harri Lukkari opiskelivat Limingan taidekoulussa Pohjois-Pohjanmaalla. Hieman myöhemmin mukaan liittyi myös samassa oppilaitoksessa opiskellut Sari Koski-Vähälä.
Päätettyään Limingan taidekoulun ryhmän jäsenet hajaantuivat eri kaupunkeihin: Kurunsaari ja Koski-Vähälä jatkoivat opintojaan Lahden Taideinstituutissa ja Korkeasaari ja Lukkari Turun Piirustuskoulussa. Lahdesta valmistuttuaan myös Kurunsaari ja Koski-Vähälä muuttivat Turkuun asumaan ja työskentelemään. Harri Lukkari oli mukana ryhmässä vuoteen 2008 asti.
Kaksikymmentäkolme vuotta koossa ollut Hyäryllistä lienee yksi Suomen pitkäaikaisimpia taiteilijaryhmiä. Se ei ole vain tuonut yhteen samanhenkisiä tai yhteisen tyylisuunnan omaksuneita taiteilijoita. Monista muista taiteilijaryhmistä poiketen Hyäryllistä on alusta alkaen tuottanut yhteisiä teoksia, mutta samalla kukin jäsenistä tekee omia projektejaan. Ryhmää onkin pitänyt koossa se, että Hyäryllistä on muuttunut yhdessä: yhteisen työn jälki on mukautunut olosuhteiden ja työskentelytapojen muutoksiin.
Kun Hyäryllistä perustettiin, kaikkien jäsenten välineenä oli maalaus. Yksi toisensa jälkeen he kuitenkin jättivät maalauksen taakseen ja siirtyivät muihin ilmaisukeinoihin.
1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa ryhmän työskentelyä innoittivat pop-taide ja eri menetelmiä yhdistelevät kollaasit, mutta muutkin tekniikat olivat käytössä, kuten videoteokset ja -performanssit. Nykyisin Hyäryllistä tekee tilataidetta: yhteisen työn tuloksena syntyy installaatioita, joissa yhdistyvät esineet ja puupiirrokset. Näihin kokonaistaideteoksiin jokainen taiteilijoista tuo oman kädenjälkensä. Vaikka tekijöitä on useita, teoksissa pyritään saumattomiin kokonaisuuksiin. Siksi työskentelyn erillisyyden ja teosten yhtenäisyyden välillä vallitsee jännite: taiteilijat etsivät osien summaa tuomalla yhteen vastakohtia ja ristiriitaisuuksia, jotka kätkeytyvät niin työtapoihin kuin materiaalin käsittelyyn.
Toimintaa ja näyttelyitä
Hyäryllistä-nimi syntyi alun pitäen Heli Kurunsaaren lausahduksesta: ”Tarttis tehdä jotain hyäryllistä.” Nimi tuntuu tietenkin paradoksilta siinä mielessä, että monet pitävät taidetta juuri hyödyllisyyden vastakohtana. Jo valistuksen ajoista periytyvän modernistisen ajatusmallin mukaan taide on asia, jonka ei tarvitse palvella muita kuin esteettisiä tarpeita – ja jos taiteesta onkin hyötyä, se kätkeytyy itse taiteen arvokkaaseen olemassaoloon. Nykyisin Hyäryllistä-nimellä taas on uudenlainen kaiku, kun taidemaailman liepeillä on herännyt vaatimuksia siitä, että taiteen tulisi olla hyödyksi yksilöiden hyvinvoinnille ja parantaa heidän suorituskykyään yhteiskunnan ja talouden hyväksi. Nämä vaatimukset eivät kuitenkaan ole muuttaneet Hyäryllistä-ryhmän työskentelyä, sillä se on keskittynyt tekemään taidetta omaehtoisesti ja osoittautunut tarpeelliseksi monin tavoin – esimerkiksi antamalla mahdollisuuksia muidenkin toimintaan.
Taiteilijoiden muutettua Turkuun he vuokrasivat kaupungin keskustasta Aninkaistenkadulta liikehuoneiston, johon perustettiin yhteinen työhuone. Tilan nimeksi tuli Studio Hyäryllistä, ja aika ajoin se toimi myös vaihtoehtoisena näyttelytilana ja taiteilijoiden ja yleisön kohtaamispaikkana. Monet mukana olleet muistavat hyvin varsinkin Hyäryllisessä pidetyt avajaiset, jotka kokosivat yhteen sekä yleisön että taiteilijat. Avajaisista tuli tapauksia, jotka näkyivät ja kuuluivat Turun taide-elämässä. Ryhmästä, työtilasta ja avajaisista syntyi ”kokonaisteoksia inhimillisten kohtaamisten virtana”, kuten Pekka Luhta määritteli vuonna 2001.
Näyttelyiden aikaan Studio Hyäryllisen kadunpuoleinen tila raivattiin tyhjäksi taideteoksia ja projekteja varten. Studiossa esitettiin usein performansseja ja konsertteja. Tilan näyteikkunat sen sijaan olivat ympärivuorokautisessa näyttelykäytössä, jolloin ohikulkijoille tarjoutui tilaisuus nähdä taidetta suoraan kadulta, näyttelytilan ulkopuolelta.
Kaikkiaan Studiossa ja sen Fastarts-ikkunagalleriassa oli seitsemän toimintavuoden aikana esillä toista sataa taiteilijaa Suomesta ja ulkomailta. Monet sittemmin tunnetuiksi tulleet suomalaiset ja kansainväliset kuvataiteilijat pitivät uransa alkuvaiheissa merkittäviä näyttelyitä Studiossa. Tähän joukkoon kuuluivat videotaiteilija Salla Tykkä, taidemaalari Janne Räisänen, kuvanveistäjä Kim Simonsson ja IC-98-taiteilijaparista tunnettu Visa Suonpää. Saksalaisen elektropop-yhtyeen Stereo Totalin laulaja Françoise Cactus piti paikassa ensimmäisen taidenäyttelynsä vuonna 2000, ja Cactusin näyttelyn aikana yhtye myös esiintyi Studiossa.
Studio Hyäryllistä toimi Turussa vuoteen 2004 asti, jolloin ryhmän jäsenet muuttivat Helsinkiin. Kymmenen viime vuoden aikana Hyäryllistä on osallistunut sekä laajempiin ryhmänäyttelyihin että pitänyt omia näyttelyitä, viime aikoina muun muassa Lönnströmin taidemuseossa Raumalla ja Kluuvin galleriassa Helsingissä. Lapuan Taidemuseossa syksyllä 2015 nähtävä kokonaisuus on tähän mennessä ryhmän näyttelyistä laajin.
Hyäryllistä-ryhmä alkoi pitää omia näyttelyitään yhä useammin 1990-luvun lopusta lähtien. Tällöin tekemisen suunnaksi nousivat vähitellen erilaisten esineiden tuominen yhteen ja readymade-tekniikat. Pääasialliseksi ilmaisumuodoksi valikoituivat esinekoosteet, ja tällä nimellä ryhmän yhteisteoksia voi luonnehtia nykyisinkin.
Alkuun teoksissa näkyivät varsinkin kitschin ja pop-taiteen vaikutteet. Esimerkiksi Sangre de poro -näyttelyn riemunkirjavaan esinekokoelmaan Mis recuerdos (Muistoni, 2001) päätyivät etelänmatkojen pikkuesineet, Espanjan-lomien hylätyt ja samalla yhteiset muistot. Näistä kirpputoreilta löytyneistä tavaroista syntyi absurdi kollaasi. Arjen ja valokuvan suhdetta ja kuvien käyttöön yhä enemmän perustuvaa kulttuuria luotasi vuorostaan installaatio Punainen tupa ja…, jonka Hyäryllistä kokosi Off skene -näyttelyyn Amos Andersonin taidemuseoon Helsinkiin kesällä 2002. Tämä näyttely oli Suomalaisen valokuvataiteen 4. triennaali. Kaksi vuotta myöhemmin he osallistuivat Turun taidemuseossa Se mikä on tavallista näyttelyyn. Nähtävillä oli pienen huoneen muotoinen valokuvainstallaatio ja esineteos Arki kultaa muistot. Teosten aiheet koskettivat juurien ja kotiseudun merkitystä, ympäristöä ja historiaa, ja samalla liikettä ja jatkuvuutta elämässä.
Työtä, muistoja ja arjen mystiikkaa
Hyäryllistä-ryhmän toiminnalle on merkittävää jatkuvuuden ajatus, sillä jokainen sen näyttelyistä perustuu aiemmille näyttelyille. Teosten materiaalia kierrätetään uusiin käyttötarkoituksiin tarpeen ja tilanteen mukaan. Samalla taiteilijoiden ideat ja teokset kasvavat toisistaan ja ruokkivat toisiaan, kun ryhmässä hiotaan ja jatketaan ajatuksia. Liikkeen tuntua syntyy tavasta, jolla teokset viittaavat toisiinsa.
Jokainen taiteilijoista tekee sekä omia töitä omalla työhuoneellaan että työskentelee ryhmän yhteisten teosten ja näyttelyiden parissa – usein samanaikaisesti. Työskentelyä voisi kuvata yhteen tulemiseksi ja yhdessä olemiseksi, kokemusten jakamiseksi ja uusien synnyttämisen prosessiksi. Tekeminen syntyy kommunikaatiosta, ja on luonnollista, että työprosessi koettelee jokaisen omaa ajattelua, mieltymyksiä ja toimintatapoja. Näkökulmien kyseenalaistamista tarvitaan, jotta ajatukset lopulta saadaan punottua osaksi yhteistä teosta. Siksi taiteilijat eivät tavoittele työskentelyssä niinkään yhtä totuutta tai yhdenmukaisia kokemuksia ja arvoja, joista syntyisi väistämättä vain kompromisseja. Työn tulokset ovat ennemminkin moniulotteisia ja -arvoisia kokonaisuuksia, joissa jokaisella näkemyksellä on oma tehtävänsä – vastakkaisuuksien ja ristiriitojen luominen.
Pyrkimyksenä on näyttää, miten jokapäiväisiä asioita ja myös laajempia yhteiskunnan rakenteita on mahdollista nähdä toisin. Teokset antavat vihjeitä siitä, miten kyseenalaistaa arki, totutut ajatustavat ja rutiinit. ”Kaavamaiset ajatukset saattavat usein olla lähtöisin ennemminkin vallitsevista normeista kuin kunkin omasta ajattelusta”, Sari Koski-Vähälä toteaa. Näin Hyäryllistä-teosten poliittisuus syntyy taiteilijoiden omasta suhteesta arkeen.
Ryhmässä vuorovaikutus on olennaista, ja siihen kuuluvat käsillä tekeminen ja tekemisestä lähtöisin oleva ajattelu. Yhteinen työskentely ei siis ensi sijassa ole luonteeltaan teoreettista – toisaalta Hyäryllistä-teokset on mahdollista tulkita käsitetaiteeksi, sillä taiteilijat tarkastelevat teoksissaan taiteen olemassaoloa ja menetelmiä. He koostavat teoksensa tunnistettavista arjen esineistä, tuntemattomista, tarkemmin nimeämättömistä kappaleista ja varta vasten valmistetuista ”taiteellisista” osista. Hyäryllistä tuntuukin kysyvän, mistä kaikesta meitä ympäröivästä aineesta on mahdollista tehdä taiteen materiaalia. Miten pitkälle teosten muodot voivat muuntua, ja mikä erottaa taidetta muusta maailmasta ja elämästä? Todellisuuden ja mielikuvituksen rajat kyseenalaistuvat, kun teokset näyttävät, että niin taiteessa kuin elämässäkin on kyse konkreettisista tosiasioista mutta myös arjen ylittävästä magiasta.
Hyäryllistä-ryhmän installaatiot ja esineteokset herättävät toden tuntua ja kuvitteellisuuden tuottamia assosiaatioita. Samalla teokset viittaavat taiteen historiaan: esinekoosteiden lähtökohtia voi etsiä 1920-luvulla alkunsa saaneen surrealismin perinteestä. Sana ”surrealismi” tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, mikä piilee tavallisen yllä mutta myös unissa ja tiedostamattoman alueella. Surrealistit ottivat käyttöönsä kollaasitekniikan, jonka periaatteen he omaksuivat ranskalaisen kirjailijan Comte de Lautréamontin proosarunokokoelmasta Maldororin laulut (1868). Siinä Lautréamont määrittelee kollaasien ajatuksen: yllättävien, toisilleen vieraiden asioiden yhdistämisestä on tarkoitus syntyä kokonaisuus, joka olisi ”kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä”.
Surrealistien lisäksi yhdistelyn menetelmän omaksuivat 1900-luvun alkupuolella myös dadaistit ja kubistit. Kollaasitekniikan ansiosta näytti siltä kuin taiteilijan työ perustuisi assosiaatioille – todellisuudessa assosiaatiot jäävät kuitenkin kokijan mielikuvituksen varaan. Esineitä tuo yhteen eräänlainen unen logiikka, varmuus, joka ei rajoitu järjen käyttöön vaan päinvastoin aina järjettömyyteen asti.
Taiteen lähivuosikymmenten historiassa surrealismin perinne on ilmennyt esineiden ja ajatusten yhteen tuomisessa, ja mielleyhtymiin perustuvat myös monet Hyäryllistä-teokset. Tästä ovat hyvänä esimerkkinä esineet Kluuvin gallerian Mummovuuduu-näyttelystä vuonna 2014, jossa oli esillä toimimattomia puhelimia, täytettyjä eläimiä, linnunpesiä, siansorkkia, nurin käännettyjä maalauksia, korkokenkiä ja suuria savipalloja. Myös Heli Kurunsaaren puupiirroksissa voi nähdä samaa surrealistista tunnelmaa – havaintoja elämästä, jonka outous paljastuu katsojalle.
Esineiden valikoima on samankaltaisen prosessin tulosta kuin muistot ja mielen toiminta: asioiden väliset mielteet syntyvät ennakoimattomasti, ja usein nämä yhteydet jäävät salaisuuksiksi myös itsellemme. Silti on mahdollista havaita, että taideteoksissa taiteelliset ja esteettiset perusteet ohjaavat esineiden valintaa: värit, muodot, materiaalit ovat yhtä aikaa satunnaisen tuntuisia ja tarkkaan harkittuja – esineet voivat olla kuluneita, kuolleita, kuivuneita, kankaisia, puisia, savisia, ehjiä, rikkinäisiä, käytännöllisiä tai hyödyttömiä.
Elämän reliikit ja materiaalin arkeologiaa
Millainen sitten on suhde arjen ja fantasian, surrealismin, välillä? Hyäryllistä-ryhmän taiteilijat korostavat jokapäiväisen elämän yllättäviä ulottuvuuksia, mutta katsojalle suhde arjen ja sen oudon kääntöpuolen välillä toimii ehkä toisin päin: ensin teoksia katsellaan esteettisinä objekteina, ja vasta ensi hämmästyksen jälkeen alkaa hahmottua se, mistä teokset muodostuvat – usein hyvinkin tavanomaisista esineistä.
Yhdistelmät ja uudet kontekstit tuottavat ennennäkemättömiä kokonaisuuksia. Osittain taiteiljoiden keräily- ja työstämismenetelmän taustalla voi myös havaita jälkiä 1960-luvun Italiassa syntyneestä arte poveran perinteestä. Siihen saattaa liittyä myös Hyäryllistä-teosten hillitty, maanläheinen väriskaala. Silti teoskokonaisuudet eivät suinkaan ole ”köyhiä”, vaan päinvastoin ennennäkemättömän runsaita.
Monet Hyäryllistä-teoksissa käytetyt esineet vievät ajatukset eksotiikkaan, iältään määrittelemättömien kansatieteellisten löytöjen äärelle, merenrantaan ajautuneeseen hylkytavaraan ja kasveihin ja eläimiin. Jouko Korkeasaari valmistaa omiin teoksiinsa nukkeja, joilta usein puuttuu ruumiinosia. Ne tuntuvat johdattavan arvoituksellisten toimitusten, voodoon ja muiden salaisten palvontamenojen todistajaksi. Esineet ovat siksi kuin kahden eri todellisuuden osia: yhtäältä taiteen, toisaalta kulttien kuvitteellista maailmaa. Esimerkiksi ryhmän installaatiossa Tuhkat pesästä (2009) ne tuntuvat sijaitsevan taiteen ja ei-taiteen rantaviivalla, josta meri huuhtoo näkyviin monenlaista eloperäistä ainesta: simpukankotiloita, sienimäisiä muodostelmia, siemeniä, kasvinosia ja tuntemattomia hedelmiä. Nämä yhdistyvät puisiin keittiölastoihin ja nuken ruumiinosiin, joita jo saksalaisen Hans Bellmerin kaltaiset surrealistit suosivat teoksissaan 1930-luvulla. Tavaran paljoudesta ei kuitenkaan synny kaaosta, vaan kaikki on tarkkaan ripustettua, jopa symmetristä, kuten Korkeasaaren Elämä on luopumista -installaation (2014) piirongin ympärille rakennettu esinekokonaisuus. Suomalaisen taiteen lähihistoriassa Korkeasaaren esinekoosteita voi verrata Ismo Kajanderin, Juhani Harrin ja Kari Cavénin käytettyjä ja löydettyjä esineitä hyödyntäviin kollaaseihin. Juuri esineiden yhdistelmät pysäyttävät katsojan ja tekevät tavallisesta epätavanomaista ja yllätyksellistä.
Jälkien ja jäänteiden merkitys voi myös olla hyvinkin käsinkosketeltava. Sari Koski-Vähälä käyttää Sagrada familia -sarjansa (2006–2014) teoksissa materialina esimerkiksi jauhettua purukumia, kuivuneita kinkunpaloja ja hiuksia. Hiuksiin on tallentunut puun vuosirenkaiden tapaan tieto entisen omistajan koko henkilöhistoriasta: perintötekijöistä, ravinnosta, hivenaineista. Samoja ominaisuuksia on huokoiseen purukumimassaan imeytyneessä syljessä. Ruumiillisuuden jäljet tekevät aineesta sekä houkuttavaa että luotaantyöntävää.
Muistot ja jäänteet ovat sidoksissa aikaan, ja juuri esineet ovat muistikuvien konkreettisia vastinkappaleita. Ne antavat menneisyydelle ja kuluneelle ajalle hahmon. Taide ikuistaa katoamaan tuomittuja asioita yhtä lailla kuin monet esineet ovat jo poistuneet käytöstä ja siirtyneet ajan ulkopuolelle – tästä on esimerkkinä Virattomat-teoksen (2014) rivi lankapuhelimia vailla yhteyttä muuhun maailmaan. Voi ajatella, että taiteellinen materiaali sisältää omanlaistaan muistia, johon kuuluvat esineiden käyttötarkoitukset, niiden vanha ja uusi käyttö. Nämä muuttuvat, kun ne tuodaan yhteen ja lisäksi yhdistetään kokonaisuuksiin uusia, taideteoksia varten valmistettuja osia. Taiteilijat saavat näkyviin mielikuvia, jotka voivat olla kenen hyvänsä muistoja, kuin muistojen perusmuotoja.
Myös toisto on osa työskentelyä. Toiston ansiosta asiat saavat merkityksiä uusista yhteyksistä käsin; esimerkiksi Sari Koski-Vähälä on muotoillut Corales pétreos -teoksensa vaahtomuovipallukoita vuodesta 2009 lähtien. Tähän mennessä vanhoista patjoista on syntynyt tuhansia palloja. Toiston lisäksi aikaperspektiivin merkitys näkyy paikasta toiseen siirretyissä esineissä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että siirtämisen merkitys olisi satunnainen tai yhdentekevä, sillä teokset ovat luonteeltaan installaatioita ja siksi sidoksissa omiin tarkkaan harkittuihin tiloihinsa.
Hyäryllistä-teoksia voisi kutsua taiteeksi kuvan jälkeen, sillä installaatioita luonnehtii kuvattomuus, värittömyys ja äänettömyys. Näin syntyviin tiloihin Heli Kurunsaari liittää graafisilla teoksillaan kuvallisen osuuden, jolloin kokonaisuudesta syntyy jännitteitä ja kysymyksiä: mitä katsomme ja miten?
Jos ryhmällä olisi epävirallinen tunnuslause, se voisi olla ”arki kultaa muistot”. Hyäryllistä-taiteilijoiden teokset osoittavat, että tavallisessa ja arkisessa pesii mahdollisuus epätavalliseen, outoon ja odottamattomaan. Ehkä juuri siksi taide on näennäisessä hyödyttömyydessään hyvinkin hyödyllistä: se synnyttää todellisuutta ja muistoja ja näyttää, että suhteemme maailmaan on välittynyt, epäsuora ja kerroksellinen – ja siten kaikkea muuta kuin itsestään selvä. Taide näyttää, miten arki kultaa muistot, mutta myös sen, miten muistoilla on mahdollisuus kullata arkipäivä.